tiistai, 21. lokakuu 2014

Ja taas mennään

Tällä kertaa äidin luokse äidin ja tyttären voimin. Ihana ajatus: en ole ollut tyttäreni kanssa reissussa pitkään aikaan ja nyt pääsemme aivan kahdestaan. Eikä tyttäreni ole käynyt aikoihin äitini luona.. Voi kuinka mummo tyttärentytärtään odottaa. :) Varasin juuri lennot ja matkalle lähdemme marraskuun puolivälissä. Onhan siihen vielä vähän aikaa, mutta siihen tuo reissu istui hyvin ja sen jälkeen tuskin enää tämän vuoden puolella matkustan kotikaupunkiini.

Olen saanut tänä syksynä viettää mukavasti laatuaikaa lasteni kanssa: ensin pojan kanssa Espanjan lämmössä ja sitten tyttäreni kanssa pohjoisessa. Kyllä tällaiseen laatuaikaan vähän kannattaakin satsata. Vaikka aina se kirpaisee, kun lentoja tilaa ja maksaa. Mutta rakkaitten vuoksihan tätä teen. Joten voin tehdä sen hyvällä omalla tunnolla. Vähän harmittaa, kun poikani ei pääse mukaan tällä kertaa, mutta saavatpahan viettää isä-poika-aikaa kotosalla. Osaavat varmasti nauttia siitäkin! :)

Nyt ulkona hipsii ensimmäisiä lumihiutaleita. Talvi ja pimeä ovat kohta niin totta kuin vain voivat olla... Kynttilöitä olen sytytellyt joka puolelle ja nautin kyllä myös tästä hiljaisesta tössöttämisestä, kun ei varsinaisesti tee mitään, mutta pelkällä olemisella saa kuitenkin paljon aikaan... Ihana ajatus, vaikka itse sanonkin. Tämän taidankin pitää mielessäni nyt pitkään. Oleminen ei aina ole helppoa, mutta kyllä se voimia kerää.

Eilen sain tavata hullun hassuja harrastuskamujani ja naurua riitti taas pariksi tunniksi ihan kunnolla. Itseltäni irtosi improilun lomassa jopa pari helmeä ja ai että niillä on kiva hehkutella ja kiherrellä itsekseen vielä pitkään improilun jälkeenkin.. Ja kyllä kunnon nauru tekee hyvää, vaikka jokin asia mieltä kaihertaisikin. Naurulla voi irroitella ja päästellä irti pahimmista kaiherruksista ja siihen ihana improharrastukseni on maailman paras väline.

Aikeeni oli laittaa kengät jalkaan ja suunnata pienelle kävelylle, mutta luulenpa sittenkin sonnustautuvani yökkäriin ja painuvani sohvalle peiton alle. Tiedä vaikka pääsisin lämpimään kainaloon... Ihanan syksyn pimeää iltaa teillekin!

perjantai, 17. lokakuu 2014

Hyvin nukutun yön jälkeen..

.. tunnen oloni ihanan tyyneksi ja voimaantuneeksi. Kotiuduin siis eilen lomamatkaltamme ja nukuin pitkästä aikaa yöni kunnolla, kun sain nukkua omassa sängyssä, ilman öisin suhteellisen villisti käyttäytyvää poikaani. Lomalla nukuimme samassa parisängyssä ja yöt menivät siihen, että sain kunnon muksautuksia milloin kyynärpäästä, milloin polvesta tai jos ei muuta, niin taistelimme yhteisestä peitostamme. Näin siis yöt.

Päivät olivat täynnä valoa, aurinkoa, ihania palmumaisemia, sinistä vettä, iloa ja naurua. Loma oli siis  onnistunut ja ihana. Vähän huonosti nukutut yötkään eivät jaksaneet päivällä rasittaa. Sainhan ottaa päivälläkin pikku päikkärit, jos siltä tuntui - ja aika monena päivänä tuntui. Ilmat olivat niin kohdallaan, kuin ne vain voivat aurinkolomalla olla. Etukäteen mietitty haaste oli, kieltämättä, nuo ihanat teinimussukat, joita meillä ystäväni kanssa oli siis mukana kaksin kappalein. "Talossamme" oleva uima-allas pelasti paljon; emme kertaakaan kuulleet, ettei lapsilla ole tekemistä, vaan he kuluttivat täydellisen paljon aikaa altaassa uiden, temppuillen ja ihan vain nautiskellen. Meille äideille jäi aikaa ottaa aurinkoa, ruotia elämää, siemailla kuoharia ja ihan vaan olla. Olla ja rauhoittua, ihmetellä hyvää ja tyyntä oloa. Ehdimme toki kierrelläkin tuota mukavan pientä espanjalaiskaupunkia, shoppailla ja ihailla merta rantakahvilassa istuskellen. Minä kävin meressäkin kellumassa aaltojen kanssa kilpaa. Se oli huima kokemus; suolainen vesi kannatteli minua niin, että isonkin aallon kohdalla nousin kevyesti sen harjalle, kun antauduin aallon kuljetettavaksi. Tuon jälkeen olo oli niin euforisen ihana, että hämmästyin itsekin. Lisäksi jäi nälkä kokea sama uudelleen.

Ensimmäisen kerran pitkään aikaa lomailin siis ilman huolta mistään. Jossain vaiheessa huomasin ihmetteleväni, että voiko tämä tosiaan mennä näin; kukaan ei soita, että äitini vointi on huonontunut tai että avustajalle pitäisi jälleen kerran saada kiireesti joku sijainen tai jotain muuta akuuttia, jolloin on pakko alkaa hoitaa etänä asioita. Ei, kukaan ei soittanut, vaikka itse asiassa niin kävikin, että avustaja jäi sairaslomalle, mutta hommatpa hoituivatkin tällä kertaa täysin ilman minua! Ystäväni oli sitä mieltä, että äiti on kieltänyt soittamasta minulle, tai sitten viesti on vain yksinkertaisesti mennyt perille: Hoitakaa työvuorot ja sairasloman sijaiset ihan itse. Niitä nimittäin tulee suhteellisen taajaan. Niin, että ihan täydellisesti en osannut heittäytyä, mutta rehellisyyden nimissä ihmettelin tilannetta vain tuon yhden kerran. Aika luontevaa kuitenkin, eikö?

Lomamuistoissa on paljon muutakin, mikä kannattaisi kirjoittaa ylös; ensimmäisen illan huima salamointi pimeällä taivaalla ilman jyrähdyksen jyrähdystä, ihanat auringon laskut huimine väreineen, tähtitaivas, kukkien huumaava tuoksu, kaskain laulu joinakin iltoina (ihmettelimme, miksei se laula meille joka ilta..), sinisen veden vilvoittava tunne, auringon lämpö iholla, rakkaan ystävän läheisyys joko ilman sanoja tai sanojen kera. Ja hurjimpana muistona ikävä tuhatjalkainen, joka päätti purra hampaansa kiinni tuhtiin reiteeni..... Vieläkin tulee kylmät väreet. Mutta ilman sitä kokemusta, olisin yhtä kokemusta köyhempi. Ja onhan siinäkin tarinaa kerrottavaksi hetkeksi aikaa.

Tuli varmaan selväksi, että olen levännyt ja voimaantunut. Vielä on kolme lomapäivää täällä syksyisessä Suomessa. Ei paha tämäkään.


keskiviikko, 8. lokakuu 2014

Mihin minä sen topin laitoin...?

Kesävaatteita haeskelen. Eihän siitä montakaan viikkoa olen, kun vielä sai toppi päällä kuleksia, joten ei ne voi kovin kaukana olla. Silti kaapista käteen osuu vain mustaa ja harmaata ja pitkähihaista. Jokunen punainenkin, mutta kesävaatteet ovat jo hautautuneet syksyisten alle. Kyllä ne löytyvät, kun jaksaa hetken myllätä, mutta huolestuttaa vaan, että jääkö joku suokkaritoppi tai - hame sinne läjien alle ja muistan sen sitten vasta siellä Espanjassa.

Niin, olen lähdössä poikani kanssa syyslomalle Espanjaan. Vuokrasimme sieltä talon viikoksi. Olen pari viikkoa seuraillut kohteemme säätilaa ja samalla, kun täällä menee harmaammaksi, koleammaksi ja sateisemmaksi, nousee siellä lämpöasteet ja ennusteet ovat varsin aurinkoisia. Kyllä olen tätä lomaa odottanut! Ainoa, mikä ehkä vähän, tosin ihan todella vähän, harmittaa on se, että lomamme aikana todennäköisesti nämä tämän hetkiset ihanat värit tippuvat maahan ja jäävät pikku hiljaa syksyn ja talven jalkoihin. Nyt on kyllä ollut niin kaunista ja ihania värejä luonnossa joka puolella.

Äitini toivotti äsken hyvää matkaa ja kertoi olevansa iloinen puolestani. Voi, kuinka hyvältä se tuntuikaan. Aina ei ole ollut näin, mutta nyt sen kuulin. Hienoa, että saamme elää vielä tätäkin aikaa. Olo on ihanan seesteinen ja kevyt. Luottavainen; asiat ovat järjestyksessä ja järjestyvät koko ajan lisää. Pikku hiljaa, mutta varmasti. Pähkäillessäni näiden kesävaatteiden kanssa äiti sanoi huonolla puheellaan, naurua äänessään, että "Ethän sinä sinne muuta tarvitse kuin uimapuvun". No just. Taisimme molemmat nähdä koko komean olemukseni sonnustautuneen päivästä toiseen pelkkään uimapukuun kaupungilla ja joka paikassa, koska purskahdimme samaan aikaan nauruun. Sekin tuntui niiiiiin hyvältä.

Enkä nyt muuta voi kuin hymyillen toivottaa kaikille mukavia syyspäiviä ja hyvää lomaa heille, ketkä sitä tässä tulevien viikkojen aikana ehkä koululaistensa kanssa, ehkä itsekseen pitävät. Minä lähden nyt etsimään sitä toppia. :)



maanantai, 6. lokakuu 2014

Auts, siitä on aikaa..

..kun viimeksi kirjoittelin tänne. Oli kiva huomata, ettei blogini silti ole ihan yksin täällä ollut :)

Ajan kuluminen kertoo varmasti aika paljon siitä, millaisissa sfääreissä olen viimeisen kuukauden ajan mennyt. Siis edellisestä kerrasta on jo yli kuukausi. Usein olen mielessäni tänne kertoillut yhtä ja toista, mutta niin vain on aina jäänyt kirjoittamatta. Olen hakenut tietoisesti irtiottoa kaikesta suorittamisesta, vaikkei tämä kirjoittelu tänne ihan sitäkään ole. Pakolla en ole kuitenkaan halunnut tehdä mitään.

Noin kolme viikkoa sitten kävin muuttamassa äitini tavarat hänen edellisestä asunnostaan palvelutalon todella viihtyisään ja uuteen (!!) asuntoon. Asunto on todellakin ihana; uudet pinnat ja kivat, modernit sisustusratkaisut monessa kohtaa. Äiti - enkä muuten minäkään - ole koskaan asunut niin uusien seinien sisäpuolella. Ja se parveke... Se on täysin lasitettu. Ylhäältä alas lattiaan lasipintaa, joten pyörätuolistakin näkee hyvin pihan tapahtumat. Eikä minkä tahansa pihan; parveke ja olohuoneen ikkunat ovat päiväkodin pihalle. Voin vain kuvitella, kuinka äiti nauttii siitä maisemasta.

Muutto oli sellainen, että jos olisin tiennyt etukäteen, mitä tuleman pitää, en olisi uskaltanut alkaa koko hommaan. Tai ainakin olisin stressannut itseni hengiltä. Mutta onneksi en tiennyt. Niinpä lähdin luottavaisin mielin keskiviikkoiltana töiden jälkeen ajelemaan kotikaupunkiani kohti. Matkalla yövyin ystäväni luona ja torstaiaamuna jatkoin matkaa. Torstaina pääsimme rakkaan serkkulikan kanssa pakkaamaan tavaroita iltaviideltä. Sitä rupiamaa sitten jatkuikin tunnista toiseen... Ensimmäisenä yönä meni puoli kahteen, toisena iltana lopettelimme puolilta öin, rättiväsyneinä. Varsinainen muuttopäivä oli lauantai ja silloinkin pakkaamista vielä riitti kaikille apujoukoillekin. Kamalinta oli laittaa raa'alla kädellä toisen ihmisen tavaraa pois ilman, että hän itse oli sanomassa, mitä voi laittaa pois ja mitä hän haluaa säästää. Niin, äiti oli vielä tässä kohtaa sairaalassa. Tein kaatopaikkaläjän, kirppariläjän, lahjoitusläjän ja monta säkillistä meni roskiinkin. Silti sitä muutettavaakin jäi ihan kiitettävät määrät. Onneksi uusi asunto on kaksio ja onneksi siihen kuuluu tilava varasto.

Lauantai-iltana klo 23.00, kun kävin nukkumaan, laskin tehneeni muuttoa 48 tuntia. Siitä olin laskenut pois jo nukkumiset ja muut mahdolliset tauot. Olin poikki, rikki ja onneton. Onnettomaksi minut teki todella "fiksu" riita mieheni kanssa. Kumpi aloitti tai kumpi jatkoi tai oli ylipäätään syyllinen koko jupakkaan, on vaikea sanoa. Kuitenkin olin siinä kohtaa niin helvetin yksin, etten voinut väsyneenä muuta kuin itkeä. Sekin vielä.

Selvisin kuitenkin hengissä. Ja nyt - kaiken jälkeen - olen onnellinen, että jaksoin ja jaksoin. Äiti on kotonaan, asuu siellä uudessa asunnossaan ja kertoi tänään olevansa tyytyväinen elämäänsä. Milloinkahan olen viimeksi sellaista kuullut? En edes muista... Mutta kyllä tuntui hyvältä kuulla se. Lisäksi hän kertoi olevansa iloinen minun tulevasta reissusta Etelän aurinkoon.. Niin, arvatkaapa, kuka singahtaa torstaina viikoksi Espanjaan?! Jes!!

keskiviikko, 3. syyskuu 2014

Helpotuksen huokaus

Juuri äsken tuli lopullinen niitti äitini muuttoon palvelutaloon. Olen niin helpottunut ja onnellinen, että asiat ratkeavat pikku hiljaa. Enkä voi kuin ihmetellä kaikkea ajoitusta.. Äitini saa olla sairaalassa muuton yli. Sen jälkeen hänet kotiutetaan sairaalasta kotiuttamistiimin toimesta. He katsovat, että kaikki tarpeelliset apuvälineet ja muut tuet ovat riittävät, jotta äiti pärjää yksin lähes uudessa kaksiossaan. Nyt on avaimet äidin laukussa ja kaikki on valmiina muuttoa varten, jonka  lähden ensi viikon loppupuolella tekemään. Töitähän se teettää ja varmasti monta kertaa tuntuu, että urakka on loputon, mutta en valita. Teen sen mielelläni. Uskon, että nyt helpottaa hetkeksi.

Pakko on ihmetellä tätä oman kotikuntani toimintaa. Täällä äiti on ollut palvelutalojonossa lähes kaksi vuotta. Viime toukokuussa (!) jälleen kerran soittaessani ja jonon tilannetta tiedustellessani minulle kerrottiin, että äiti olisi varalla yhteen asuntoon. "Soitellaan ensi viikolla uudestaan!"  Eipä ole sen jälkeen mitään kuulunut. Ei vissiin ole ketään muuttanut pois tai kuolla kupsahtanut, että olisi asuntoja vapautunut.... Tai sitten paikat menevät "tiskin alta" oman kunnan vanhuksille, laista huolimatta. Veikkaan vahvasti jälkimmäistä - pienen kunnan kiroja. Olo on tässä suhteessa pettynyt. Muistuttelen kuitenkin itselleni, että olimme jo päättäneet, ettei äiti muuta tänne, vaan haemme paikkaa hänen omasta kotikaupungista. Niin teimme ja ihailtavan nopeasti hyvän paikan saimmekin!

Oma väsy alkanee pikku hiljaa helpottumaan. Nukun paremmin (no, viime yönä en nukkunut, mikähän lie taas vaivasikaan...) ja huolen viitta alkaa pikku hiljaa haaleta ja vaaleta. Osaan olla luottavaisempi ja säätää vähemmän. Olen kiitollinen, että vaikka asunkin täällä kaukana, olen kuitenkin vahvasti läsnä äitini elämässä, hänen lähiomaisenaan. Mitä muuta voisin? Olen etsinyt toiminnalleni jonkinlaista kompromissitietä, jota kulkiessani olen läsnä, mutta kuitenkin stressaamatta. Luulen, että se alkaa pikku hiljaa löytymään. Kuitenkin väitän, että tien löytyminen on vaatinut kaiken tämän huolen ja ahdistuksen tuottaman säätämisen, jotta nyt voin olla tässä tilanteessa. Tässäpä viisaita sanoja itselleni yrittäessäni porskuttaa eteenpäin.

Enkeleitä, onko (ON!!) heitä :)