Luulin kesällä, että selviän ja jaksan, kun ei tarvitse keskittyä muuhun kuin äidin sairaalaan-kotiin-sairaalaan-kotiin ja taas sairaalaan - pyöritykseen. Olin väärässä. Aloitin työt ja aika pian huomasin, että kokonaisuus ei enää toimi. Iltaisin nukahdin, mutten nukkunut. En varsinaisesti ajatellut mitään, mutta havahduin hereille useita kertoja yössä todetakseni, että itse asiassa en ollut vielä kunnolla nukkunutkaan. Tätä jatkui kaksi viikkoa, kunnes tajusin, etten jaksa enää yhtään mitään. Olin aivan poikki. Tiesin, miten haluaisin arkeani elää, mutten jaksanut kotonakaan evääni liikauttaa, että olisin vaikkapa siivonnut tai laittanut perheelle ruokaa. Kauppaan lähteminen alkoi tuntua todella ylivoimaiselta tehtävältä.

Tuli sitten eräs keskiviikko, jolloin suuntasin lääkäriin. Olen kerran aiemminkin ollut samassa tilanteessa unettomuuden vuoksi ja tiesin siis, mitä oli tulossa, ellen nyt toimisi. Ja siihen pisteeseen en itseäni enää halua.

Nyt olen sitten kahden viikon sairaslomalla opettelemassa nukkumista (ikioma unikoulu :)) ja rauhallisempaa elämän asennetta. Haastavaa on, voin kertoa. Äitini on taas sairaalassa ja muutto palvelutaloon lähestyy. Ai niin, unohdinko kertoa, että saimme palvelutalopaikan äidin kotipaikkakunnalta vain viikon ja kahden päivän jonottamisen jälkeen? Niin kävi ja siitä olen äärimmäisen onnellinen! Nyt vain pelkään, että äidin tilanne huonontuu siten, ettei palvelutalo enää riitä. Yritän elää päivän (ja nukkua yön) kerrallaan ja hoidan äidin asioita taas joka päivä, vähintään pari tuntia kerrallaan. Jotenkin ajattelen, että muutto muuttaa paljon. Kun saan äidin sinne palvelutaloon, voin hengittää piirun verran vapaammin.

Ajoitus on toisaalta loistava, toisaalta raastava. Kun minun pitäisi huolehtia enemmän itsestäni ja siihen tarjoutuu mahdollisuus, en pysty sitä tekemään vapaasti, vaan edelleen aikataulutan elämäni äidin tilanteen mukaan. Se harmittaa ja saa tuon mustan möykyn sisälläni kasvamaan ja kasvattamaan pahaa oloa.

Moni varmasti miettii, miksi otan äitini asiat näin stressaavina itselleni. Sitä samaa olen pohdiskellut itsekin ja siitä samasta asiasta mieheni minua moittii välillä. Aiemmissa blogiartikkeleissani jaksoin sitä vielä hyvinkin kriittisesti pohtia, mutta nyt, kun tilanne on äidillä tämä ja hän on heikkona, en edes ajattele asiaa - toimin vain. Eikä se ole viisasta ja järkevää minua itseäni kohtaan.

Toivon, että opin jotain. Pian. Muuten en jaksa.