Olen tänä aamuna arponut mielessäni, miksi yleenäsä aloitin tämän vuodatuksen täällä. No joo, olin sitä miettinyt ja suunnitellut jo pitkään, mutta totuuden nimissä: minulla oli (mielestäni ja mielessäni) paljon enemmän sanottavaa ennen tämän blogin aloittamista kuin sitä tuntuu nyt olevan. Ajatuksia kyllä on, mutta niiden pukeminen sanoiksi ja kirjoitettuun muotoon ei vain tunnu olevankaan niin luontevaa kuin kuvittelin. Olen jotenkin umpisolmussa. Tilanne taitaa kuvata myöskin tunne-elämääni tietyillä alueilla. Ja toisaalta kartan ajattelemasta liikaa; ajattelen sitten vasta kuin on ihan pakko.

Katsoin tänä aamuna Aamusydämellä -ohjelman televisiosta. Siinä on välillä, tai oikeastaan aika usein, sellaisia aiheita, jotka minua kiinnostavat ja saavat pohtimaan myös omia juttuja uusista näkökulmista. Lisäksi se on tehty siten, ettei se jeesustele minkään aiheen ääressä, vaan keskustelu on ihmisläheistä ja arkista. Tämän aamun yhtenä aihepiirinä oli läheisriippuvaisuus ja haastateltavina olivat kaksi henkilöä, jotka olivat eläneet narsistin kanssa parisuhteessa. No jälkimmäinen ei  koske minua, mutta tuota läheisriippuvaisuutta jäin jälleen kerran kohdallani pohtimaan. Ohjelman aikana läheisriippuvaisuus määriteltiin mm. liialliseksi vastuuntunnoksi ja sen syntyyn vaikuttaneeksi tekijäksi mainittiin esim. menettämisen pelon ja huonon itsetunnon. Tunnistan (ja yhdistän) nuo kolme asiaa itseenikin. Menettämisen pelon ja huonon itsetunnon jo pitkältä lapsuudesta.

Muistan, kun äiti ja isä lähtivät kahdestaan käymään vaikkapa kylässä tai asioilla minun ollessa koulussa. Kun tulin koulusta, eivätkä he olleet kotona, en nauttinutkaan muiden lasten tavoin hetken yksinolosta vaan aloin odottaa kuumeisesti heitä kotiin. Nojasin sohvan selkään ja tuijotin tielle, mistä tiesin heidän tulevan. Mitä kauemmin odotin, sen enemmän aloin muovata päässäni ajatuksia siitä, että heille on sattunut jokin onnettomuus, että he ovatkin kenties kuolleet ja minä jään yksin. Rukoilin kuumeisesti, ettei niin kävisi. Kauheaa, ajattelen nyt. En haluaisi, että oma lapseni pelkäisi tuolla lailla menettävänsä meidät, vanhempansa.. Mutta näin tein. Ja mistä tämä juontui? Yksi syy saattaa olla se, että kun lapsena ja nuorena uhmasin vanhempiani, äiti muistutti usein minulle siitä, ettei kannata olla tuhma ja hankala, koska joskus voi käydä niin, että vanhemmat kuolevat ja kadun syvästi tekojani.. No niin, joku saattaa nyt ajatella; siinähän tuli se syy, miksi edelleen haluan tehdä asioita oikein ja otan liikaakin vastuuta kaikesta. Näin ajattelen minäkin; osatotuus löytyy varmasti tuosta pelottelusta.

Viitisen vuotta sitten jouduin pariksi päiväksi sairaalaan kovien rytmihäiriöiden vuoksi. Elämässäni oli yhtä aikaa paljon jännittäviä ja stressaavia asioita, jotka johtivat tähän tilanteeseen. Tuolloin äitini sanoi silloiselle murrosikäiselle tyttärelleni, joka tuuletti kovaan ääneen tuntojaan heti päästyäni sairaalasta, että "älä hyvä ihminen huuda tuolla tavalla, ajattelepa, jos äitisi kuolee pois!" Sain ihan hirveän kohtauksen ja korotin ääneni minäkin ja ilmoitin äidilleni, että anna olla viimeinen kerta, kun uhkailet lapsiani kuolemallani. Taisipa taas olla betasalpaajalle töitä sen tilanteen jälkeen, mutta sen jälkeen tätä keskustelua ei ole tarvinnut käydä uudestaan..

Näinhän tässä taas kävi, kun istahdin koneen ääreen; ajatukset lähtivät kuljettamaan ja nyt hiukan hämmentyneenä luen tätä omaa tekstiäni.. Enkä aio sittenkään poistaa tätä blogiani täältä. Tämä on minun ajattelua ja jotenkin se virtaa ja soljuu ihmeellisiin sfääreihin, kun avaan hanan johonkin suuntaan.

Nyt mietin kuumeisesti, kuinkahan osaisin lopettaa tämän kertaisen vuodatuksen positiivisiin tunnelmiin... Ai niin: eilen oli ihana iltapäivä. Tyttäreni, joka on opintojensa ohella kaupassa töissä, tuli ihanien pihvien kanssa töistä suoraan tähän meille ja teimme yhdessä loistavan aterian, jollaista en muista kotioloissa syöneeni pitkään aikaan.. En nimittäin itse ole mikään gourmetkokki.... Siinä ruoan laiton lomassa soitimme mummolle sinne kauas. Mummo ja tyttäreni vaihtoivat myös muutaman sanan ja niinpä äitini esitti kysymyksen, minkä olisin halunnut itsekin esittää: "Joko sulla on uusi sulhanen....?" Ja niin kuulin, että tyttäreni elämässä on nuori mies, jota ei vielä sen enempää sulhaseksi kuin poikaystäväksikään tituleerata, mutta jonka kanssa on kuulemma hyvä ja helppo olla. :) "Hyvä niin", sanoi äitini "Ei se olekaan kiva olla yksin."