Sain puhelun serkultani. Äitimme ovat sisaruksia keskenään. Ikinä kukaan ei ole puhunut minulle niin suoraan, niin oikein sanoin siitä, kuinka minun pitäisi alkaa äitini sijaan huolehtimaan itsestäni, perheestäni, miehestäni. Jotenkin tiesin tuon kaiken, en vain ole osannut hiljentää vauhtia ilman katalaa syyllisyyden tunnetta.. Ja mistä pirusta se syyllisyyskin oikein tulee; teen mielestäni paljon ja silti koen, etten tee tarpeeksi.  Suoraan sanoen: enempää en enää jaksaisikaan. Omituista tämä on siksikin, etten edes ole mikään uhrautujaluonne, vaan aika itsekäs ihminen - ainoa lapsi. Kuulostipa tutulta, kun serkkuni tuuletti siitä, miten mieheni on oikeassa, kun hän sanoo, etten välitä hänestä tarpeeksi, koska energiani kuluvat äitiini. Serkkuni oli kokenut ihan saman omassa elämässään aikana, jolloin hänen äitinsä asui vielä itsenäisesti. Nykyisin äitini sisko on hoivakodin asukas alzheimerin taudin vuoksi.

Tätä olin itse asiassa kaivannutkin. Ystäväni ovat ihmetelleet jo pitkään, jaksanko tosiaankin soittaa äidilleni joka ikinen päivä ja kuunnella hänen marinaansa milloin mistäkin. Minun tarvitsee vain kuunnella; edes omien kuulumisten kertomiseen ei tarvitse vaivautua. Mieheni on sanonut useita kertoja, että hän ei tunne ketään, kuka käyttää yhtä paljon aikaansa ja energiaansa vanhenevaan äitiinsä (tai isäänsä). Ajoittain hän on antanut ymmärtää, että hän itse jää paitsioon, enkä enää jaksa huolehtia parisuhteestamme, kuten ennen. Tyttäreni ei jaksa pitää yhteyttä mummoonsa, koska ei kestä tämän asennetta. Olen siis kuullut tätä. Mutta kukaan ei oikeastaan ole ennemmin kysynyt, kuinka minä voin. Tai milloin olen ajatellut alkaa huolehtia ensisijaisesti itsestäni ja perheestäni. Mutta nyt serkkuni kysyi ja antoi samalla kuulua, etten tekisi samoja virheitä, mitä hän on tehnyt. Oi kiitos, rakas serkkutyttö; ihan kuin olisin saanut hyviä ohjeita isosiskolta!! Tältä se varmasti tuntuisi, jos minulla sellainen olisi!

Olin jo kuvitellut, että tarvitsen jonkin sortin terapeuttia pohtimaan kanssani sitä, miksi koen näin suurta velvollisuutta äitiäni kohtaan ja hoidan sellaisiakin asioita, joista minun ei pitäisi huolehtia, koska ne hoituvat ihan varmasti itsestäänkin. En tarvitse terapeuttia enää; serkkuni suomensi tämänkin ja selitys oli yksinkertainen, en vain ollut osannut koskaan näin sitä ajatella. (Tai sitten tuollainen ajatteleminen oli aiemmin omiaan herättämään syyllisyyttä sekin.) "Olet aina elänyt perheessä, jossa äidin hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Isäsi ja sinä siinä sivussa olette aina ensisijaisesti (joutuneet?) palvelleet äitiäsi pitäen huolta siitä, että hänellä on kaikki hyvin. Ja sen jälkeen vasta on tullut muiden tarpeet. Se on iskostunut sinuun niin syvälle, ettet osaa ajatella muuten." Siinä se oli. Niin totta! Kyllä kolahti!

Mitä sitten tapahtui? No, olen ollut vähän puulla päähän lyöty kaikesta tunne- ja ajatusmyllerryksestä. Äiti on nyt parhaillaan meillä täällä käymässä tämän viikon ja huomaan, että olen vähän vihainen.. Ilmeisesti olen vihainen, muuta syytä en keksi sille, ettei minun tee mieleni edes puhua hänen kanssaan. Saatamme istua pitkiä aikoja aivan hiljaa vierekkäin, mutten jaksa avata keskustelua. Hoidamme pakolliset, ei muuta. Välttelen ilmiselvästi negatiivisuutta, vaikka kyllä äiti muuhunkin pystyy - jos haluaa.

Kun äitini dementia etenee, moni asia tulee muuttumaan. Toivottavasti en kuitenkaan koskaa kadu niitä päätöksiä, mitä nyt olen tehnyt esim. äitini asumisen suhteen...

- Huomaatko, kuinka syyllisyys taas nostaa päätään ja uhkailee...?