... kysyi äitini minulta saman päivän iltana, kun olimme saaneet hänelle diagnoosiksi vaskulaarisen dementian. Tiesin, että jotain häikkää muistissa on, mutta en silti ollut ajatellut, että se olisi jo dementiaa. Pahimmillaan pelkäsin alkavaa Alzheimerin tautia ja löytyihän sekin diagnoosista: vaskulaarinen dementia Alzheimerin taudin piirtein. Että tämmönen koktaili. Niin, äitini kysymykseen en tietenkään itselleni uskollisena suostunut antamaan suoraa vastausta vaan siinä keittiön pöydän ääressä mietimme yhdessä, paljonko on 100 miinus 7. Otimme oikein sormet avuksi ja saimmekin vastauksen sille, mitä on 10 - 7, mutta 100 - 7 oli mahdoton laskutoimitus. MIelessäni ajattelin, että samana päivänä tehdyissä muistitesteissä hän ei ollut päässyt alkua pidemmälle. Illalla nukkumaan mennessäni lurittelin itse koko litanian nollaan saakka alkaen siitä, mitä on 100 - 7. Onnistui vielä.

Yksi asia, joka johti huoleeni äitini muistin heikkenemisestä olivat juuri numerot. Kysyessäni häneltä vaikkapa jonkun yhteisen tuttumme puhelinnumeroa, hän saattoi luetella minulle numerot puhelimessa. Takeltelun määrästä riippuen pyysin häntä joskus toistamaan numerosarjan ja toisella kerralla se olikin ihan erilainen. Jos uskoin kerralla, soitin takuuvarmasti väärään numeroon. Sama toistui kellonajoissa ja maksujen loppusummassa; niissä ei ollut mitään tolkkua ja tuntui, ettei äiti enää tunne numeroita. Missään tilanteessa. Muuten hänen muistinsa toimii oikeinkin hyvin; pienet asiat, jotka hänen pitää viikottain muistaa tai joita pyydän häntä itsenäisesti hoitamaan, hoituvat yleensä aika mallikkaasti. Ehkä pienellä viiveellä, mutta kuitenkin! No, ottaessani selvää juuri diangnosoidun taudin kuvasta, siihenkin lienee tulossa muutos. En kuitenkaa aio alkaa huolehtimaan muutoksista ja tulevaisuudesta etukäteen. Opettelen elämään tässäkin asiassa päivän kerrallaan.

Soitan täältä 700 km:n päästä äidille joka päivä. Joskus en jaksa puhua kuin hetken, joskus juttelemme pitkäänkin. Yleensä puhelun pituus riippuu hyvin paljon siitä, millä tuulella äitini on. Pitäisi varmaan jaksaa kuunnella kaikki valituksetkin, mutta kun en aina jaksa. En edes usein. Olenkin oppinut, että kannattaa soittaa jo päivällä. Jos puhelu jää iltaan, väsymys aiheuttaa edellä mainittua valitusosastoa. Eräänä päivänä taas juttelimme työmatkani ajan puhelimessa (autossani on ihana bt-yhteys, jossa en tarvitse mitään ylimääräisiä värkkejäni, vaan voin keskittyä ajamiseen ja jutella samalla. Kätevää!). Äit oli hiukan flunssainen ja omaan tyyliini jakelin hänelle hyviä neuvoja, joita hänen pitäisi nyt huomioida. Lopuksi naurahdin ja sanoin: "Tässä kohtaa sinun kuuluu sanoa, Kyllä äiti!" Äitikin naurahti ja vastasi: "Kyllä minä sinua usein äitinäni ajattelenkin. Minulla on omaa äitiä niin ikävä ja sinä huolehdit minusta kuin äiti huolehti." Menin hiljaiseksi. Lopulta sanoin: "Kuule äiti, sinä olet minun äiti ja minä sinun lapsesi. Aina. Niin kauan kuin elämme." En todellakaan aio ihan heti suostua roolien vaihtoon, vaikka se joskus käytännössä tuntuukin olevan jo ihan arkipäivää..

Huomenna on äitienpäivä! :) Toivotan ihanaa, rakkauden täyttämää äitienpäivää kaikille äideille ja tyttärille!