Olen saanut viime päivinä ilokseni - ja vähän suruksenikin- olla paljon molempien lasteni kanssa. Aiti-tytär - laatuajasta nautin mm. viime yönä, kun kävimme laulamassa syntymäpäiväänsä tänään viettävän yhteisen ystävämme oven takana yhdessä muutaman muun soraäänen kanssa. Tunnelma oli mukava ja vähän herkkäkin, kun laulun jälkeisellä yöpalalla osallistujat vuoron perään kertoivat, miten ovat yöpaidassaan hämmästyksestä toipuvaan juhlakaluun tutustuneet. Kun tyttäreni vuoro tuli, oli ystävälläni kyyneleet silmissä hänen kuullessaan, että on ollut tärkeä ihminen lapseni kasvun vuosina. Olin itsekin ylpeän yllättynyt tyttäreni kauniista sanoista. On se vaan niin hieno tyttö!!

Myös poikani kanssa olen saanut viettää paljon aikaa. Hänestä on hyvää vauhtia kasvamassa tunteitaan railakkaasti ilmaiseva murkku. Kuitekin illalla, kun päivän juoksut on juostu ja pelit pelattu, hän tulee viereen ja on oma ihana pieni poikani. Niin hellyyttä vailla, että ihmetyttää. Hänen asioiden ääressä olen viime aikoina tuntenut surua. Pienen pieni poikien välinen nyppiminen on koulussa laajentunut isommaki syrjään työntämiseksi, ulkopuolelle jättämiseksi. Kohteena on tämä oma rakas, jolle en missään nimessä soisi tällaista pahaa mieltä. Eihän kukaan äiti omalleen. Mutta näin vain on ja tämän kanssa on jotenkin päin oltava. Itse olen lähtenyt hoitamaan asiaa kouluun päin. Ensin neuvotellen, sitten jo vähän vaatienkin.

Mitään muuta en ole lasteni kohdalla pelännyt kouluaikana niin kuin kiusatuksi tulemista. Olen äärimmäisen herkkä leijonaemo silloin, kun tapahtumat vähänkään viittaavat siihen suuntaan. Tämä koskee myös työssäni kohtaamia asioita. Kiusaamista en siedä. Nyt, kun oma poikani pohtii, että miksei hän kelpaa "kirkkikseen", vaikka kaikki muut luokkakaverit pääsevät mukaan tai miksi hänelle ivataan, kun hän jotain sanoo tai voiko tämä vielä pahentua, olen välillä niin ahdistunut, että voisin räjähtää. Sanat ovat loppuneet jo aikoja sitten; hoen jotain omiinkin korviini latteuksilta kuulostavia asioita, tai yritän nostaa esiin poikani vahvuuksia. Aikuismaisen käyttäytymisenkin olen myös pahassa olossani unohtanut; surutta arvostelen tuon luokan poikanelikon käyttäytymistä enkä aina muista puhua heistä kovinkaan kiltisti. Pitäisikökään?

Kevätlukukausi on lopuillaan ja loma alkamassa. Odotamme sitä poikani kanssa molemmat kovasti. On helppo kesäksi unohtaa kaikki koulussa oleva ikävä. Mutta syksy tulee taas ja ehkä olemme samojen asioiden ääressä. No, olen saanut opettajan ottamaan asian esiin, mutta en tiedä, onko siitä pidemmän päälle mitään hyötyä. Hyvä, kun edes hetkeksi.

Toisaalta, asiat voisivat olla pahemminkin. Jotenkin en pysty mieltämään asian kokonaisuutta; pitäisikö olla vielä enemmän huolissaan, vai riittäisikö vähempikin. Poikani on selviytyjä, mutta kuinka paljosta hänen pitää selviytyä ja kuinka paljon hän tarvitsee apuani siinä?

No niinpä niin; taas on ilta ja äidin tunteet väsyneenä pinnassa. Aamulla tunnen ihan eri tavalla taas.