Juuri äsken tuli lopullinen niitti äitini muuttoon palvelutaloon. Olen niin helpottunut ja onnellinen, että asiat ratkeavat pikku hiljaa. Enkä voi kuin ihmetellä kaikkea ajoitusta.. Äitini saa olla sairaalassa muuton yli. Sen jälkeen hänet kotiutetaan sairaalasta kotiuttamistiimin toimesta. He katsovat, että kaikki tarpeelliset apuvälineet ja muut tuet ovat riittävät, jotta äiti pärjää yksin lähes uudessa kaksiossaan. Nyt on avaimet äidin laukussa ja kaikki on valmiina muuttoa varten, jonka  lähden ensi viikon loppupuolella tekemään. Töitähän se teettää ja varmasti monta kertaa tuntuu, että urakka on loputon, mutta en valita. Teen sen mielelläni. Uskon, että nyt helpottaa hetkeksi.

Pakko on ihmetellä tätä oman kotikuntani toimintaa. Täällä äiti on ollut palvelutalojonossa lähes kaksi vuotta. Viime toukokuussa (!) jälleen kerran soittaessani ja jonon tilannetta tiedustellessani minulle kerrottiin, että äiti olisi varalla yhteen asuntoon. "Soitellaan ensi viikolla uudestaan!"  Eipä ole sen jälkeen mitään kuulunut. Ei vissiin ole ketään muuttanut pois tai kuolla kupsahtanut, että olisi asuntoja vapautunut.... Tai sitten paikat menevät "tiskin alta" oman kunnan vanhuksille, laista huolimatta. Veikkaan vahvasti jälkimmäistä - pienen kunnan kiroja. Olo on tässä suhteessa pettynyt. Muistuttelen kuitenkin itselleni, että olimme jo päättäneet, ettei äiti muuta tänne, vaan haemme paikkaa hänen omasta kotikaupungista. Niin teimme ja ihailtavan nopeasti hyvän paikan saimmekin!

Oma väsy alkanee pikku hiljaa helpottumaan. Nukun paremmin (no, viime yönä en nukkunut, mikähän lie taas vaivasikaan...) ja huolen viitta alkaa pikku hiljaa haaleta ja vaaleta. Osaan olla luottavaisempi ja säätää vähemmän. Olen kiitollinen, että vaikka asunkin täällä kaukana, olen kuitenkin vahvasti läsnä äitini elämässä, hänen lähiomaisenaan. Mitä muuta voisin? Olen etsinyt toiminnalleni jonkinlaista kompromissitietä, jota kulkiessani olen läsnä, mutta kuitenkin stressaamatta. Luulen, että se alkaa pikku hiljaa löytymään. Kuitenkin väitän, että tien löytyminen on vaatinut kaiken tämän huolen ja ahdistuksen tuottaman säätämisen, jotta nyt voin olla tässä tilanteessa. Tässäpä viisaita sanoja itselleni yrittäessäni porskuttaa eteenpäin.

Enkeleitä, onko (ON!!) heitä :)