..kun viimeksi kirjoittelin tänne. Oli kiva huomata, ettei blogini silti ole ihan yksin täällä ollut :)

Ajan kuluminen kertoo varmasti aika paljon siitä, millaisissa sfääreissä olen viimeisen kuukauden ajan mennyt. Siis edellisestä kerrasta on jo yli kuukausi. Usein olen mielessäni tänne kertoillut yhtä ja toista, mutta niin vain on aina jäänyt kirjoittamatta. Olen hakenut tietoisesti irtiottoa kaikesta suorittamisesta, vaikkei tämä kirjoittelu tänne ihan sitäkään ole. Pakolla en ole kuitenkaan halunnut tehdä mitään.

Noin kolme viikkoa sitten kävin muuttamassa äitini tavarat hänen edellisestä asunnostaan palvelutalon todella viihtyisään ja uuteen (!!) asuntoon. Asunto on todellakin ihana; uudet pinnat ja kivat, modernit sisustusratkaisut monessa kohtaa. Äiti - enkä muuten minäkään - ole koskaan asunut niin uusien seinien sisäpuolella. Ja se parveke... Se on täysin lasitettu. Ylhäältä alas lattiaan lasipintaa, joten pyörätuolistakin näkee hyvin pihan tapahtumat. Eikä minkä tahansa pihan; parveke ja olohuoneen ikkunat ovat päiväkodin pihalle. Voin vain kuvitella, kuinka äiti nauttii siitä maisemasta.

Muutto oli sellainen, että jos olisin tiennyt etukäteen, mitä tuleman pitää, en olisi uskaltanut alkaa koko hommaan. Tai ainakin olisin stressannut itseni hengiltä. Mutta onneksi en tiennyt. Niinpä lähdin luottavaisin mielin keskiviikkoiltana töiden jälkeen ajelemaan kotikaupunkiani kohti. Matkalla yövyin ystäväni luona ja torstaiaamuna jatkoin matkaa. Torstaina pääsimme rakkaan serkkulikan kanssa pakkaamaan tavaroita iltaviideltä. Sitä rupiamaa sitten jatkuikin tunnista toiseen... Ensimmäisenä yönä meni puoli kahteen, toisena iltana lopettelimme puolilta öin, rättiväsyneinä. Varsinainen muuttopäivä oli lauantai ja silloinkin pakkaamista vielä riitti kaikille apujoukoillekin. Kamalinta oli laittaa raa'alla kädellä toisen ihmisen tavaraa pois ilman, että hän itse oli sanomassa, mitä voi laittaa pois ja mitä hän haluaa säästää. Niin, äiti oli vielä tässä kohtaa sairaalassa. Tein kaatopaikkaläjän, kirppariläjän, lahjoitusläjän ja monta säkillistä meni roskiinkin. Silti sitä muutettavaakin jäi ihan kiitettävät määrät. Onneksi uusi asunto on kaksio ja onneksi siihen kuuluu tilava varasto.

Lauantai-iltana klo 23.00, kun kävin nukkumaan, laskin tehneeni muuttoa 48 tuntia. Siitä olin laskenut pois jo nukkumiset ja muut mahdolliset tauot. Olin poikki, rikki ja onneton. Onnettomaksi minut teki todella "fiksu" riita mieheni kanssa. Kumpi aloitti tai kumpi jatkoi tai oli ylipäätään syyllinen koko jupakkaan, on vaikea sanoa. Kuitenkin olin siinä kohtaa niin helvetin yksin, etten voinut väsyneenä muuta kuin itkeä. Sekin vielä.

Selvisin kuitenkin hengissä. Ja nyt - kaiken jälkeen - olen onnellinen, että jaksoin ja jaksoin. Äiti on kotonaan, asuu siellä uudessa asunnossaan ja kertoi tänään olevansa tyytyväinen elämäänsä. Milloinkahan olen viimeksi sellaista kuullut? En edes muista... Mutta kyllä tuntui hyvältä kuulla se. Lisäksi hän kertoi olevansa iloinen minun tulevasta reissusta Etelän aurinkoon.. Niin, arvatkaapa, kuka singahtaa torstaina viikoksi Espanjaan?! Jes!!