Se alkoi sitten. Loma. Kauan odotettu, väsyneenä kaivattu, ihana loma. Aivan sama (nyt tuntuu tältä, ehkä aatos on toinen kuuden viikon päästä), vaikka sataisikin - minulla on loma. Teen koruja, luen kirjoja, katson elokuvia ja yritän pitää hyvän päätökseni joka päiväisestä liikkumisesta.. Vaikka sataisikin. Jos paistaa, on se vain ekstraa.

Aloitin lomani Tukholman risteilyllä poikani ja naapurin naisten kanssa. Mukanamme oli siis naapurista ystäväni ja hänen kaksi tytärtään, 5 - ja 7 -vuotiaat. Ajatus yhteisestä reissusta poiki eräänä lämpimänä toukokuun iltana, kun istuimme takapihalla ihanaa roseeta siemaillen ja sovimme, että kun lomani alkaa, lähdemme yhdessä reissuun. Se olikin hyvä ajatus ja reissu oli erittäin onnistunut. Joskin olin vähän äimistynyt pienen tytön sielun elämästä. Varsinkin sen isosiskon, joka kiusasi pienempäänsä erinäisin kekseliäin tavoin. Jopa oma rasavilli poikani alkoi näyttää hetkittäin kesyltä kauralta neitokaisten rinnalla... Sitä paitsi hän osoittautui oikeaksi gentlemaniksi pitkäpinnaisuudessaan kikattelevia ja taistelevia pikku naisia kohtaan. Olin hänestä oikein ylpeä. Ja toisaalta neidit hurmasivat myös naapurin tädin omalla aitoudellaan. Seuraava Tukholman reissu tehdäänkin kuitenkin tyttöjen äidin kanssa kahdestaan. Näin sovimme.

Oma rakas tyttäreni sen sijaan oli samoihin aikoihin esittäytymässä uudehkon poikaystävänsä suvulle. Oikein piti pysähtyä kuuntelemaan omia tuntemuksia; olinko mustasukkainen vai mitä, kun aina vähän kirpaisi asiaa ajatellessani.. Itse olen saanut tutustua uudehkoon jo aiemmin ja tuttavuus on ollut oikein mieluinen. Parasta hänessä on tietenkin se, että hän tekee tyttäreni onnelliseksi. Ja muutenkin hän on erittäin miellyttävä nuori mies. Olen onnellinen heidän puolestaan. Ehkä minua kuitenkin vain jännitti, miten tyttäreni pärjää siellä tutkailevien katseiden alla. Uskon, että kaikki meni hyvin. Vielä en ole kuullut matkakertomusta.

Nyt saan olla viikon kotona ja sitten matkustan oman äitini luokse. Hiukan sieltä päin jo syyllisyyttä tarjoiltiin "no ehditkö tänne ollenkaan....", mutten suostunut sitä vastaan ottamaan. Ehkä olen oppinut tässä niitä aiemmin kuvaamiani suoria sanoja pohdiskellessani jotain arvokasta omasta käytöksestäni. Ainakin sen, että olen ollut aivan ihmeellisessä hypepyörityksessä, jossa oma tolkku on kadonnut jonnekin ahdistuksen syövereihin. Samalla olen lähes tulkoon unohtanut oman perheeni. Siitä yritän nyt päästä pois ja hypen sattuessa kohdalle, toivon, että osaan pysähtyä ja katsastaa, mikä on järkevää ja mikä ei. Luulen, että olen hyvällä alulla...