... vaan? Hyvä, ettei tyttäreni koe velvollisuudeksi tehdä asioita minulle mieliksi. Tai näin ainakin periaatteen tasolla. Välillä melkein toivon, että kokisi edes pieneksi velvollisuudekseen olla vielä äidin tyttö.. :)

Olimme viime kuussa äitini luona talviloman vietossa ja mieheni sai minut kovasti pohtimaan, miksi koen velvollisuudekseni tehdä asioita äitini puolesta tai vähintäänkin huolehtia niistä enemmän kuin ehkä pitäisi. Itse asiassa mieheni oli sitä mieltä, että jos hänen vanhempansa olisivat kohdelleet häntä samoin kuin äitini kohtelee minua (kun mikään ei riitä eikä ole koskaan hyvin..), olisi hän jo aikaa sitten katkaissut välinsä heihin. No hei, eihän niin vaan tehdä. Ja miksei? Koska minulla on velvollisuus huolehtia äitini asioista, vaikka hän olisi kuinka hankala, olenhan hänen ainoa lapsensa ja hän tarvitsee apuani ja hänhän rakastaa minua jajajajajaja...... Kaikki tämä perustelu ja asioiden perinpohjainen ajatteleminen ja vatvominen (mieheni innostui asiasta ihan tosissaan) vei minut syvälle lapsuuden muistoihin. Aloin hakemaan muistojeni kätköistä hyviä hetkiä.. Kaiken väsymyksen keskellä se osoittautuikin varsin vaikeaksi tehtäväksi. Milloin ja missä tilanteessa muistan olleeni äidin sylissä? Isän sylin muistan kyllä, mutta äidin syli ei tule mieleeni... Milloin olin nauranut äidin kanssa - tai tehnyt kahdestaan jotain tyttöjen juttuja?  Otin valokuvat apuun ja sieltä löysin kuvia, joissa olin äitini lähellä, kainalossa. Niissä äitini nauroi ja oli kaunis ihana itsensä - sellainen, kuin hän lapsuudessani olikin. Silti jäin kaipaamaan sylimuistoja.

Soitin tänään uimahallireissuni jälkeen tyttärelleni ja kysyin, keittääkö hän minulle päiväkahvit. "Öö, mulla olis tää koulujuttu tässä vielä kesken.. sitä pitää kirjoittaa vielä kolme sivua. Eikä mulla ole kahviakaan ja tuo keitinkin on rikki..." Joo, ymmärretty, mutta yritin silti vielä: "Onhan sulla sitä suklaakahvia... ajattelin vaan, kun kerrankin pääsisin yksin käymään, mutta jos sulla on se tehtävä pahasti kesken, niin joku toinen kerta sitten.." Ymmärsinkö olla edes pahoillani..? No en; tuo oli tyttärelleni tyypillistä suht suorasukaista toimintaa, eikä hän todellakaan halunnut keittää minulle sitä kahvia, koska hänellä oli muutakin tekemistä. Miksi siitä pitäisi olla pahoillaan?

Kotiin tultuani hörpin ihan itse keittämääni kahvia ja mietin, miksen saa aikaiseksi aloittaa äitini muuttoprosessia tänne kotipaikkakunnallemme. Siitä on ollut puhetta ja tiedän, että hän toivoo sitä. Jostain syystä koen pohjatonta väsymystä ja voimattomuutta, kun mietin, mitä kaikkea siihen liittyy ja mistä aloittaa. En millään viitsisi, vaikka minun kyllä pitäisi.