Takana on aikamoinen viikko erinäisten tunteiden sekamelskassa. On tullut taas äidiltä ja tyttäreltä erinäisiä kannanottoja, joista ei ihan tiedä, miten päin olisi parhain päin...

Äitini kutsuttiin viikko sitten kauan odotetulle kuntoutusjaksolle. Yllättävää reippautta oli ilmassa, kun äiti ihan itse hoiti lähtönsä ja sai itsensä kuntoutussairaalan osastolle vain viiden tunnin varoitusajalla (käsittämätöntä, että asia kuntoutusta vaativien vanhusten kanssa hoidetaan näin...). Minä puolestani sain mietittävää, kun homma onnistui täysin ilman minun säätämistä puoleen tai toiseen. Onnekseni olin töissä ja päivä oli sellainen, etten yksinkertaisesti ehtinyt ajatella koko asiaa ja hups! Illalla äiti olikin ihan siellä, missä pitikin. Hmm.... asioilla voi siis olla tapana järjestyä myös ilman minun säätöä.... No mutta sitten alkoi täysin energiat kuluttava valitus. Osasto oli liian pieni; siellä oli hankala liikkua pyörätuolilla käytävällä. Osaston mieskuntoutettavat olivat varsinaisia diktaattoreja, jotka pitivät vallan hyvää huolta omista istumapaikoistaan ruokapöydän ääressä. Siellä ei tapahtunut mitään; ulos ei päässyt eikä ollut mitään muutakaan tekemistä - ainoastaan syömistä ja olemista. Viis siitä, vaikka äiti nostettiinkin pari kertaa päivässä pyörätuolista kävelemään tai harjoituttamaan käsilihaksia. Tai siitä, että osastolta löytyi heti ensimmäisenä iltana mukava kanssasisar, jonka kanssa voi jutella (ja joka jakoi valituksen...) Tätä joka ilta joka puhelimessa. Ehdin jo tehdä päätöksen, että nyt ei tarvitse soittaa joka ilta, koska hän on hyvässä hoidossa, mutta sitten alkoivat pyörtyilyt. Kolmena aamuna peräkkäin aamupalapöytään heti lääkkeenoton jälkeen. Just. Tämähän tästä puuttuikin. Ja soittoni ovat jatkuneet, valitus ei ole loppunut, mutta onneksi kuntoutusta on jäljellä enää viisi päivää. Jos ihan rehellinen olen, olen aika väsynyt juuri nyt. Pyörtyilyille ei ole löytynyt mitää selitystä ja hoitajat pitävät sitä täysin asiaan kuuluvana.. Pitääkö tähänkin puuttua?

Tyttäreni puolestaan kipuilee Kelan ja verotoimiston kanssa opintotuen ja veromätkyjen tiimoilta... Kaksi nostettua opintorahaa (+ asumislisää) liikaa viime vuonna (takaisinmaksu toukokuun loppuun ja tieto meille tuli viime viikolla...) ja 800 €:n mätkyt maksettavaksi loppuvuonna.  Pääsimme ihan konkreettisesti toteamaan, kuinka vaikeaa nuoren, itsenäistä elämää elävän aikuisen on oikeasti elää omassa asunnossa, opiskella ja käydä töissä samaan aikaan. Ja mitään noista ei oikein voi jättää poiskaan. Eilen illalla kävimme keskustelun meillä kotona keittiönpöydän ääressä ja kartoitimme vaihtoehtoja: takaisin kotiin asumaan tai opintolaina syksystä alkaen. Ensimmäinen vaihtoehto on onneksi meidän kaikkien mielestä poissuljettu; se nyt vain ei enää toimi tässä kohtaa! Opintolaina ei ole tyttären mielestä hyvä ratkaisu, mutta me vanhemmat kallistumme vakaasti sen puoleen. Toinen vaihtoehto lienee, että rakas nuori aikuiseni puurtaa itsensä koulun ja työn kanssa täysin uuvuksiin. No, lähdimme hätiin ja autoimme opintorahan takaisinmakussa. Olisikohan ollutkaan muita vaihtoehtoja. Ei meidän perheessä.

Kuulinpa siinä keskustelun lomassa kuin varkain muistakin Elämän suunnitelmista. Ihan kaikista en ehkä tältä istumalta ole samaa mieltä, mutta jotenkin luotan siihen, että Elämä kantaa.. Selkeästi opin minäkin jotakin tässä matkan varrella ja otan rennommin asioissa, joihin en kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan. Hyvä niin.

Nyt viikonloppuna lepään, lataan akkuja ja teen asioita joista nautin.

Sain tänään työssäni ruusun ja "väriseni" gerberan. Tällä jaksan taas kesälomaan saakka.