Ihana loma alkaa olla viittä vaille pidetty! Tämä, kuten niin moni loma aiemminkin kääntyi huolten painamaksi pari viikkoa sitten, heti sen jälkeen, kun olin tehnyt matkani kotikaupunkiin, äidin luokse. Se matka meni oikeastaan aika kivasti. Tosin olo oli viiden päivän jälkeen, kuin olisin viettänyt yksinhuoltajalomaa kahden murrosiän kanssa kipuilevan teinin kanssa (poikani ja äitini...), mutta jaksoin pääsääntöisesti suhtautua kommelluksiin ja yhteen törmäyksiin "vain elämää" -asenteella, välillä kylläkin hammasta purren ja ääneti kiroillen. Mutta kuten sanottu; myös hyviä kivoja hetkiä oli! Pois lähtiessäni olin kyllä ihan kypsä lähtemäänkin, mutta ehkä olisin suhtautunut tilanteeseen taas eri tavalla, jos olisin tiennyt, miten äidin elo tästä jatkuu..

Nyt on mentykin sitten kaksi viikkoa ihanassa helteessä, josta olen itse nauttinut täysillä. Se ei vain ole kovin nautinnollista niille, joilla on jo ikää ja sairauksia.. Siellä 700 km:n päässä äitini on välillä menettänyt puhekykynsä, tippunut kerran pyörätuolista ja kerran sängystä niin, että hän on ihan mustelmilla, saanut tia-kohtauksia, jotka ovat säikäyttäneet kaikki ympärillä olijat jne. jne. Ja toivuttuaan kustakin rytäkästä kieltäytynyt ehdottomasti lähtemästä sairaalaan. Siellä on ambulanssin ensihoitajat - ja kaikki muutkin- joutuneet tyytymään vanhan rouvan jääräpäiseen päätökseen. Minä tietenkin saan raportin jokaisesta kommelluksesta ja huolehdin ahdistukseen asti, miten äiti pärjää yksin kotonaan näiden jälkeen. Hän on monta tuntia päivässä täysin yksin kerrostaloasunnossaan. On muuten kamala tunne herätä täydelliseen ahdistuksen tunteeseen aamuyöstä, kun on ihan hiljaista. Yleensä joudun nousemaan ylös ja käyn ulkona hengittelemässä syvään, jotta paha olo menee ohi. Pitkään aikaan minulla ei tällaista ole ollutkaan, mutta nyt niitä heräämisiä on alkanut tulemaan. Ei joka yö, mutta välillä.

Tänä aamuna sain taas puhelun, tällä kertaa äitini fysioterapeutilta. Äiti ei ollut löytänyt sanoja, kun hän oli mennyt äitiä jumppaamaan. Hän oli pukeutunut miten sattuu ja ollut erittäin sekava. Päätimme yhdessä, että avustajan tultua äidille soitetaan ambulanssi ja nyt hän lähtee päivystykseen - ilman kyselyjä haluaako vaiko eikö. No, avustajan tultua paikalle, puhe taas luisti ja äiti oli kuulemma ihan normaali. Luotan avustajan arvioon; hän näkee äitiäni joka päivä. Päätimme siis, ettei ambulanssia soiteta ja äiti voi olla kotonaan. Oliko se taas yksi helteen aiheuttama kohtaus, vai joku tia-kohtaus vai alkua jollekin isommalle rysäykselle, vai mikä.. Aika näyttää ja  viikonloppuna on edessä taas useita tunteja yksikseen.

Näilläpä sitten mennään tähän viikonloppuun taas. Onneksi tukenamme on kotisairaanhoito, joka käy antamassa lääkkeet äidille aamulla ja illalla. Tosin joku kesäsijainen oli antanut lääkkeet omavaltaisesti siten, että äitini tempaisi viime viikolla yhtenä päivänä kahden päivän lääkkeet. No, onneksi kertoivat tianteen, eivätkä kaunistelleet tapahtunutta tai laittaneet äidin syyksi. Se kuitekin lisäsi omalta osaltaan äidin sekavuutta.. Kuitenkin koen, että heistä on iso apu ja saan sieltä tukea, mutta tämä heinäkuu tekee kupruja tehoon sielläkin, kuten kaikissa muissakin julkisissa palveluissa.

Ihan pikkuisen voisin toivoa tämän helteen helpottavan muidenkin vanhojen rouvien - ja herrojenkin - vuoksi.