Huomenna lähden ajamaan kohti kotikaupunkiani. Edessä on viikko samassa taloudessa äidin kanssa ja en voi kieltää, ettenkö ajattelisi tuota viikkoa aika sekavin tuntein. Olen vapauttanut avustajat ja kotisairaanhoidon viikoksi ja kertonut, että kyllä minä hoidan... Olikohan tuo ihan viisasta? Olisiko sittenkin pitänyt vaikka yhdeksi illaksi pyytää kotisairaanhoitaja paikalle, niin olisin päässyt vaikka terassille hetkeksi? No, nyt on myöhäistä. Pääsen terassille, mikäli tilanne sitä vaatii sen jälkeen, kun olen saattanut äidin pehkuihin. Tämä on lupaus (itselleni). Tai sitten joudun tissuttelemaan itsekseni, kun huusholli on hiljentynyt.. Muuten en näin tee, mutta siellä sorrun tähän useinkin.

Tapasin tänään tärkeitä lapsuuden aikaisia sukulaisia, joista kaksi tuli iloisena kertomaan, kuinka hienoa on, kun äitini "on kuin ennen vanhaan; niin iloinen ja pirteä ja juttelee ja nauraa kuten ennenkin!" No mukava kuulla! Paitsi, että viimeisen viikon ajan olen soittaessani äidille huomannut, että hän on lopettanut sen vähäisenkin keskustelemisen kanssani. Saan yksi tai kaksi sanaisia vastauksia kysymyksiini, mutta siihen se sitten jääkin. Tänään aamulla soittaessani (olin erittäin iloinen ja halusin jakaa ilon aiheeni hänen kanssaan) jäin odottamaan, että hän sanoisi minulle jotain, mutta n. puolitoista minuuttia kestävän hiljaisuuden jälkeen annoin periksi ja sanoin: " no, eipä tässä muuta, ajattelin vain soittaa ja kertoa sinulle tämän. Soitellaan taas.." Sen pituinen se. Me oltais varmaan oltu vaikka kymmenen minuuttia hiljaa siinä Soneran linjoilla, jos olisin jaksanut odottaa pidempään. Avauduin tästä tänään myös ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä, mutta poikkeuksetta sain selityksiä, että kenelle muulle hän voi kiukutella? Koita ymmärtää, eihän hänellä ole muita. No voi jumalauta; onko pakko olla ilkeä ja kiukutella sitten sille ainokaisellekaan! Ja kenellä meillä muilla on oikeus käyttäytyä noin?

Näillä siis mennään ensi viikko. Kuinka paljon kaikessa vääristyneessä ja patoutuneessa vuorovaikutuksessa onkaan omien asenteiden ja ennakkotunteiden vaikutusta, en tiedä. Varmasti on, eihän sitä voi kieltää: vuorovaikutus on aina kahden ihmisen välinen tapahtuma, mutta en osaa enkä kykene sitä korjaamaan äitini kanssa. Muuten kyllä, esim. työssäni, saan kiitosta loistavista vuorovaikutustaidoistani, mutta tässä lähisuhteessa en kykene niitä taitoja hyödyntämään. "Suutarin lapsella ei ole kenkiä" - sanoo äiti aina. Tässä tapauksessa lapset ovat kenkänsä saaneet, mutta suutarin äiti on jäänyt niitä ilman.

Varaudun siis kaikkeen ja lupaan olla iloinen jokaisesta hyvästä hetkestä! Ehkäpä pääsen päivittämään niitä tännekin. Päiväkirjani on mukanani ja laitan kaiken tärkeän talteen..

Ihania heinäkuisia kesäpäiviä!