... sain aloitettua tämän blogin, josta olen haaveillut monia vuosia.. Aina siitä asti, kun tyttäreni oli pahimmassa murkkuiässä. Nyt murrosikä on ohi, mutta sydämeni ei vieläkään ole täysin rauhallinen ja ajatusten virralle on hyvä löytää oma kanavansa. Joku viisas on sanonut, että pienet lapset, pienet murheet - isot lapset jne. Oikeassa oli; huolehtiminen ei kai lopu koskaan, vaikka varsinaisia murheita ei olisikaan.

Olen siis äiti, 48 vee - sekä tytär itsekin. Jo pitkään olen ajatellut olevani äitien ja tyttärien kolmen tien risteyksessä jonkinlaisena liikennepoliisina, tai kärkikolmiona. Tyttäreni murkkuvuosien alkamisesta on jo 10 vuotta - päättymisen ajankohta ei ole ihan kristallin kirkkaana muistoissani, se on jotenkin vaikea hahmottaa elämämme aikajanalla. Mutta kai se on jo loppunut, onhan hän jo 20 -vuotias. Minulla on myös 10 -vuotias poika, tyttäreni pikkuveli. Ehkä tuosta sisaruudestakin täytyy jossain kohtaa vuodattaa, mutta ensisijaisesti haluan ruotia äitiä ja tyttäriä, sitä miten olemme tähän tilanteeseen tulleet ja mihin tämä kaikki johtaa.

Oma äitini on 70 - vuotias. Hän tarvitsee paljon minun ja muiden apua, monestakin syystä. On aina tarvinnut, mutta viimeisen vuoden aikana avun tarve on lisääntynyt merkittävästi. Meillä on välimatkaa n. 700 kilometriä ja se aiheuttaa paljon haasteita elämääni. Olen ainoa lapsi. Äitini on asunut yksin isäni kuoltua. Meillä on aina ollut hyvin kiinteä äiti-tytär -suhde, jota vastaan olen pienen ikäni taistellut... Hullua, tiedän, mutta minkäs teet. Tätäkin pitäisi ruotia. Onkohan minusta tähän sittenkään...?

Tänään(kin) olen puhunut äitini kanssa puhelimessa. Tänään kaksi kertaa, koska lomani ansiosta pystyin soittamaan hänelle jo päivällä ensimmäisen kerran. Se onkin paljon parempi soittoaika kuin ilta, jolloin hän yleensä on niin väsynyt, että meinaan romahtaa hänen valittavan äänensä ja huokailujen alle, itsekin iltaisin väsyneenä. Tänään eniten energiaani vei huomio, ettei hän tunnista enää numeroita. Hän halusi kertoa minulle lääkäriajasta, josta hän oli saanut postitse tiedon. Aika oli toukokuun 22. (tähän tulokseen lopulta tulimme). Minulle hän kertoi, että aika on toukokuussa. Kysyessäni, minä päivänä, hän sanoi: "toinen toista". "Sanoit, että se on toukokuussa." "Niin sanoinkin, toinen toista toukokuussa.." "Ahaa... sellaista päivämäärää ei enää tänä vuonna tule... mitä numeroita siinä päivämäärässä on?" " Kaksi kakkosta." "Okei, sittenhän se taitaa olla kahdeskymmenestoinen päivä viidettä, vai...?" "No niinkai sitten vissiin.." Saimme kuin saimmekin ajan ongittua esille, mutta jälleen kerran olo oli puhelun jälkeen aika tyhjä - ja vähän toivotonkin. Huomenna uusi puhelu, ehkäpä hän jaksaa huomenna nauraa jollekin asialle. Pitkästä aikaa.