.. on asia, jonka kaikkia puolia en aina osaa selittää, ymmärtää, kiteyttää. En edes itselleni. Usein huomaan ajatuksissani vertaavani tätä tilannetta kuviteltuun tilanteeseen, jossa asuisimme äitini kanssa samalla paikkakunnalla. En tiedä, kumpi olisi parempi - tai pahempi. Joka tapauksessa tämä tilanne kuluttaa, vie voimia omasta perheestäni, syyllistää - ja joskus kuitenkin tuntuu helpoimmalta ratkaisulta tässä vaiheessa.

Olen yrittänyt muuttaa tilannetta. Noin 10 viime vuoden ajan olen yrittänyt kääntää äitini päätä, että hän muuttaisi lähemmäksi meitä, samalle paikkakunnalle. Hän on kieltäytynyt ja sanonut, että haluaa asua kotona ja kotipaikkakunnalla, koska kaikki hänen kaverinsa ja ystävät ovat siellä. Ymmärrettävä ja hyvä selitys, mutta voi, kuinka paljon toivon, että ne kaverit ja ystävät kävisivät edes joskus äidin luona kylässä. Syitä käymättömyyteen on varmasti monia. Yhdeksi epäilen, ettei heitä ole liiemmin kylään kutsuttukaan..

Kun äitini viime vuonna, n. 1,5 vuotta sitten mursi jalkansa kahdesta kohtaa kaatuessaan, laitoimme hänelle (pitkän käännytyskeskustelun jälkeen) palvelutalohakemuksen tänne meidän perheen pienelle kotipaikkakunnalle. Meille kerrottiin tuolloin, että jonossa on n. 50 vanhusta ennen äitiäin. Jäimme toivorikkain mielin odottamaan; voihan tuollainen 50 jonottajan jono kulua vaikkapa vuodessa! Puoli vuotta jonotettuamme kutsuimme itse itsemme tutustumiskäynnille tuohon kyseiseen palvelutaloon. Kiertelimme ja kieltämättä molemmat tykkäsimme siitä, mitä näimme. Kumma kyllä; jonossa oli edelleen 50 jonottajaa äitini edellä. Meitä opastettiin, että äidin kotipaikkakunnalta kannattaa hakea äidin muuttoa tukeva lääkärinlausunto ja mahdollisesti maksusitoumus (joita ei enää tarvitse olla tällaisissa tilanteissa, kuulin jälkikäteen). No eikun niitä hankkimaan. Lopulta huhtikuussa - jonotettuamme vuoden verran - saimme lääkärinlausunnon ja kuulimme, että tämän kautta jono edeltämme olikin jo lyhentynyt siten, että äitini oli ensimmäisten joukossa ja häntä jopa harkittiin juuri huhtikuussa vapautuvan asunnon uudeksi vuokralaiseksi. Hetken kerkesin olla iloinen; kaikki työ ja valitusrumba, jota olin joutunut asian eteen tekemään, palkittaisiin nyt ja äitini pääsisi muuttamaan tuohon ihan lähellemme. "Ensi viikolla ilmoitamme, jos asuntoa tarjotaan ensisijaisesti äidillesi". Ei ollut puhetta, minkä vuoden ensi viikolla. Sitä soittoa ei koskaan tullut ja huhtikuun jälkeen jono äidin edellä on ilmeisesti kasvanut taas, koska tähän päivään mennessä ei ole kuulunut mitään. Oma aktiivisuuteni hävisi pettymyksen myötä kuin tuhka tuuleen enkä ole enää jaksanut soitella tuon palvelutalon johtajalle toisin kuin olin huhtikuuhun asti tehnyt.

Nyt äidillä kuitenkin on palvelutalopaikka. Hän sai paikan kesällä elettyjen monien ja värikkäiden vaiheiden jälkeen omalta kotipaikkakunnalta. Olen siitä onnellinen; näin tämän piti mennäkin, koska yhdessä äidin kanssa teimme aiemmin päätöksen, että hän jää tuttuihin maisemiin. Odotimme paikkaa viikon ja kaksi päivää. Niin pitkä oli jono tällä kertaa. Edessä on muutto ja monta asiaa, joita joudun työn, perheen ja muuton myötä järjestelmään, mutta olen varma, että se kannattaa. Yksi iso huoli on jatkossa vähemmän, kun tiedän, että äidilläni on tuki ja turva ympäri vuorokauden.

Vähän joudun kyllä tsemppiä itselleni toivottamaan...